7. luku

Nyt he olivat siis kahden, hän ja Artturi. Tämä oli kolmas kerta kuluvana keväänä, jolloin hän sai tilaisuuden tavata sydämensä valitun: ensiksi kohtaus hautausmaalla ja sitä seurannut kävely Kyöpelivuorelle, sitten yhteinen paluu asiallisilta retkiltä maanteitse, ja nyt tämä unenkaltainen retkeily kesäillassa. Kolme lupaavaa, onnellista hetkeä! Mikä oli niiden pohjimmainen tarkoitus, vai oliko niillä mitään todellista syy-yhteyttä keskenään? Jäisivätkö ne hänen yksitoikkoiseen elämännauhaansa pelkiksi koristeellisiksi helmiksi, joidenka hohde himmenisi ajan mukana?

Siinä kävellessään selkeni Eevan mielessä vavahduttava aavistus: tämä ilta oli vastaava noihin kysymyksiin; tästä keväästä oli tuleva hänen kohtalonsa kevät. Hänen aivojensa selkeän oivalluksen hämäsi kuitenkin ennen pitkää eräänlainen aallehtiva ajatus- ja tunnekaaos, jota hän ei pystynyt vähimmässäkään määrin hillitsemään, vielä vähemmän ohjailemaan. Sisäinen liikutus sumensi hänen silmänsä, ja hän oli näkevinään lakkaamattoman sarjan pilviä. Toiset niistä tulivat kevyesti leijuen niinkuin poutapilvet, toiset jurottivat taivaan rantamilla äänettöminä ukkospilvinä, ja jotkut hehkuivat verenkarvaisina iltapilvinä valaen hänen poveensa vastustamattoman ikävän. Olipa myöskin pilviä, joidenka kellertävässä hohteessa väikkyi surumielinen kaipaus - niinkuin erämaiden unohdetuissa rauniokaupungeissa.

Oli vaikea eritellä, mikä tästä läikehtivästä maailmasta kuului ulkopuoliseen todellisuuteen, mikä taas hänen omaan sisäiseen minäänsä. Itse asiassa Eeva ei sitä yrittänytkään, vaan hän antautui tunneailahteluidensa vietäväksi välittömästi niinkuin lapsi. Hän oli jollakin tavalla irti maasta; tällaista oli varmaankin lintujen ilo, tuo riemukas tulvinta, joka purkautui ilmoille heleä-äänisenä luritteluna. Hänkin saattaisi nyt laulaa niinkuin leivo, joka hukkuu ilman värähtävään sineen. Itse hän häipyisi avaruuteen aineettomana henkenä, mutta hänen ilonsa jäisi: se heläisi ja heläisi, eikä sen sanaton riemu löytäisi täyttymyksensä mittaa. Eeva tajusi, ettei hän ollut enää oma itsensä; ulkonaisesti ei tosin tapahtunut mitään erikoista, mutta hänen sisäinen elämänsä oli niin täyteläistä ja rikasta, että se kehitti hänen ympärilleen häikäisevän ihmemaailman. Hän ei ollut yksinkertainen talonpoikaistyttö tummassa körttimekossaan: hän oli jotakin enempää, yli aikojen ja paikkojen ulottuvaa, ikuista ja katoamatonta.

Eeva poloinen! Mikä voima kiidättikään hänen kuvitelmiaan tuollaiseen ylimaalliseen korkeuteen? Niinkuin meren iloinen hyrske laantuu auringon raukeaan kimmellykseen, niin vaimeni vihdoin hänenkin hillitön kuohuntansa antaakseen tilaa seesteiselle onnen tunnelmalle. Hän nautti illasta ja keväästä: kaikki oli hänelle uutta ja merkillistä. Sorsan tumma siipi, kun se lehahti heidän ylitseen, havisi enteiden raskauttamana, ja rantasipin ääntely oli täynnä soistuvan maan ja himmenevan illan alkuvoimaista ikävää.

Jolloinkin Eeva havahtui hetkiseksi ihmettelemään, miksi Artturi pysytteli niin harvasanaisena - hehän olivat Kumpulasta lähdettyään vaihtaneet vain pari merkityksetöntä lausetta - mutta pian hän taas rauhoittui. Olihan äänettömyys itse asiassa kielistä täydellisin, ainakin tällainen pyhä, lumoava äänettömyys, joka kietoi kaksi ihmissielua samaan yhdistävään taikakudelmaan. Sana, sehän oli vain kivi lähteensilmään! Näin oli todellakin hyvä. Eeva myhäili tyytyväisenä itsekseen, ja ihmeellinen turvallisuuden tunne valautui hänen mieleensä.

"Eikö olekin suloista vapautua jolloinkin omasta rajallisesta minästään; arkiset huolet unohtuvat ja pieni ihmispeto häviää maan vihreään pimeyteen?" Eeva ihmetteli sanojaan, sillä ne tuntuivat hänestä vierailta, ja yht'äkkiä hän oli jälleen vaistoavinaan olemisen koko raskauden ja sen sattumanvaraisen epävakaisuuden. Tässä hän nyt tallusteli, kokematon körttityttö, vähäisenä ja merkityksettömänä. Hänen näkynsä olivat vain kultasiipisiä perhosia, jotka yö karkoittaisi, ja hänen valoisat pilvilinnansa - oliko niilläkään muuta perustusta kuin veren polttava ikävä? Mistä hän saikaan värit heleisiin maalailuihinsa; pelkkä olemisen iloko siivitti hänen kömpelön ajatuksensa, vai oliko se tulevaisten polvien hätääntynyttä vaatimusta elämään? Nämä kysymykset olivat tummia varjoja, jotka pimittivät Eevan ilon, ja outo ahdistus yllätti hänet. Tämä tunnetilan muutos oli niin nopea ja niin odottamaton, että se aiheutti hänessä suorastaan ruumiillisia ilmennyksiä; hänen kämmenpohjansa hiestyivät, ja hänen kasvonsa valahtivat palttinanvalkeiksi. Hän melkein horjui astuessaan, ja kun hän yritti puhua, liimautuivat hänen huulensa hervottomina yhteen. Silloin hän tahtomattaan nojautui Artturiin, ja miehen käsivarsi kiertyi hänen vyötäisilleen. "Mikä sinulle tuli?" Artturin hellä huolestuminen lohdutti häntä; veri palautui jälleen hänen kasvoilleen, ja hänen hengityksensä kulku tasaantui.

"En tiedä. Tunsin vain jotakin äkillistä huimausta."

Hän hymyili keventyneesti, vaikkakin hiukan hämillään, ja entinen arkuus Artturia kohtaan valtasi hänet, nyt tavallistakin voimakkampana; se oli tuota samaa kunnioituksensekaista pelkoa, josta hän jo pikkutyttösenä oli kärsinyt viisaan toverinsa läheisyydessä. Artturi oli aina niin omintakeinen ja arvaamaton, ettei osannut koskaan etukäteen sanoa, miten hän tulisi kuhunkin asiaan suhtautumaan. Saattoihan nytkin olla, että Artturi näki tämänkin kesäiltaisen kohtauksen kokonaan toisessa valaistuksessa kuin hän itse. Ehkäpä se ei merkinnytkään hänelle mitään lumoavaa ihmettä, eikä mitään "uudestisyntymisen pesoa", vaan pelkästään arkista kävelyretkeä tyhmän lampaanpään seurassa. Tai ehkäpä - ja tämä otaksuma tuntui vieläkin uskottavammalta - hän huomioikin tapahtumaa koomillisena ilmiönä; siihenhän näytti ainakin viittaavan tuo hänen silmissään leikkivä naurava kipuna, joka oli niinkuin hyväntahtoinen anteeksianto inhimilliselle turhuudelle. Oli miten oli, yksi asia oli joka tapauksessa selvä: hän ei tiennyt Artturin todellisista aivoituksista rahtuakaan. Äskeinen valoisamielinen tuudittautuminenkin oli ollut vain harhaantuneen sydämen toivehikasta itsepetosta. Tämä tietoisuus selkeni Eevalle äkillisenä kolauksena: "Minun täytyy pysyä lujana", hän ajatteli omaa hätäänsä peljäten. Kylmä hiki peitti uudelleen hänen ruumiinsa, eikä hän voinut estää pientä värähtelyä suunsa seutuvilla. Jotakin pilkkailevaa itseivaa tunkeutui hänen tuskastuneeseen mieleensä - mutta yht'äkkiä hän tunsi pilkkansa lientyvän ja tuskansa muuntuvan pienoisen kauhun värittämäksi iloksi.

Artturi katsoi häntä suoraan silmiin tummissa silmäterissään vähäinen naurun väre. Sitten mies veti hänet rintaansa vasten vahvoin käsivarsin ja suuteli hänen yhteen liimautuneita huuliaan. Omituinen huimaus katkaisi hänen ajatuskulkunsa, mutta kun hän siitä vihdoin toipui, huomasikin hän häpeäkseen miettivänsä - tällaistako kaikki vain olikin. Tuntien itsensä avuttomaksi ja epäröiväksi, hän tähyili alas maahan eikä oikein tiennyt, mitä nyt seuraisi. Tapaushan oli hänelle kaikessa vähäpätöisyydessään niin merkityksellinen, että hän oli taipuvainen olettamaan sen jatkuvan ikuisesti ja huipentuvan lopulta joksikin käsittämättömäksi mysteeriöksi. Eikö hänelle juuri nyt ollut ensi kerran raoittunut rakkauden maailma; voiko sellainen ihme liukua ohi melkeinpä huomaamatta? Odottaen yhä äkillistä, riehakasta käännettä, joka tempaisi hänet vastustamattomasti ja kokonaan villiin hurmioonsa, hän tunsi itsensä noloksi, jopa pettyneeksikin, kun ei sitten seurannutkaan mitään sen kummempaa. Vieläkin hän oli tuntevinaan suullaan Artturin huulien hellän paineen, ja jossakin huuliensa yhtymäkohdassa oli hän aavistelevinaan hampaiden janoisen kosketuksen. Tämä hiukan lohdutti häntä, ja hän oli jo valmis lukemaan pettymyksensä oman ylitsepingoittuneen odotuksensa tiliin, kun se vihdoin tuli - hänen ilonsa kuova aalto. Eräänlainen onnen huimaus, joka oli niinkuin kesän tuoksuista raskas tuuli, tulvahti hänen lävitseen, ja hän tajusi sen ailakoinnin yhtyvän ruumiinsa vastustamattomaan värähtelyyn.

"Eeva, katsohan tänne!"

Arkaillen nosti Eeva katseensa; hänen ei tarvinnut teeskennellä kainoutta niinkuin useimpien aikansa naisten. Hänellä oli todella vielä luontainen kyky punastua ja kärsiä punastumisestaan; raa'at mielikuvat eivät olleet madaltaneet hänen tunne-elämäänsä, eivätkä rivot puheet olleet tylsistyttäneet hänen siveellistä arvioimiskykyään. Aistillisuudessa sinänsä hän näki jotakin alkeellista, mutta rakkaus ilmeni hänelle suurena ihmeenä. Kyky rakastaa oli ihmiselle suotu etuoikeus; siksi sitä oli myöskin kunnioitettava eikä sitä saanut liata eläimellisellä mässäilyllä. Lihallisuus ilman rakkautta oli synti, ja rakkaus ilman pysyväisyyttä oli rikos elämää kohtaan, jota sen itse asiassa oli määrä palvella. Tällaiset olivat Eevan pohjimmaiset mielipiteet; ei olekaan senvuoksi kummeksittava, että hän häpesi tunteidensa tämänhetkistä hämärää kaaosta. Lisäksi hän pelkäsi Artturin terävänäköisiä silmiä; nuo silmäthän nauroivat outoa naurua, jolle ei löytynyt mitään selitystä, ja usein, senkin oli Eeva huomannut, kyti niiden pohjalla jokin tummaliekkinen tuli. Silloin tällöin se näytti leiskahtavan yli kätketyn arinansa valaistakseen miehen kasvot aavemaisella hehkullaan. Tällä kertaa Artturin silmät olivat kuitenkin tulvillaan hellää lämpöä, ja katsoessaan niiden syvyyteen uskotteli Eeva uppoavansa miehen sieluun. Tällainen oli siis hänen rakkautensa kohde sisimmältään: herkkä kuin lempein nainen ja uljas kuin voimakkain mies; varmaankin hänessä oli jotakin sairasta, jotakin liian helposti värähtävää, mikä ei sopinut miehiseen ruumiiseen eikä arkiseen maailmaan, mutta toisaalta oli hänessä ilmeisesti myöskin jotakin yli tavallisten mittojen käyvää luonteen lujuutta ja hengen väkevyyttä. Eevasta tuntui, kuin hänen povessaan olisi alkanut soida heleä-ääninen tiuku; sen ääni värehti yli hiljentyneen maan - suvi-ilta, tasankojen yllä uinahtanut tuulonen, taivaan rantamilla auringon vipajava kajo.

"Minä luulen, että me pidämme toisistamme", hän kuuli Artturin sanovan koruttomasti. Kevyt suudelma kosketti hänen otsaansa, eikä hän osannut lainkaan vastustella; hänhän oli mutkaton ja suora luonteeltaan. Kaikkinainen kepeä leikittely ja kaksimielinen kujeilu oli hänestä perin vastenmielistä. Tietäen itsekin, ettei hän suinkaan ollut "lumooja", ei hän edes yrittänytkään mitään naisellisia taikatemppuja, vaan tyytyi antautumaan avomielisesti omille salaperäisille viehtymyksilleen. Jonkinlainen epämääräinen aavistus sanoi hänelle kuitenkin, että hän miellytti Artturia ehkäpä juuri eniten tällä lapsekkaalla luottavaisuudellaan, joka varmaankin oli omiaan hellimään miehisiä tunteita; Artturihan oli lakeuden lapsi, ja niinkuin kaikki aavoilla tasangoilla syntyneet rakasti hänkin sydämen rehtiyttä ja mielen vapaata rakkautta. Teennäinen keimailu tekisi häneen varmaankin vieroittavan, ehkäpä naurettavankin vaikutuksen. Näin Eeva ainakin puolusteli itseään hämmennyksissään, mutta kaikesta huolimatta ei hän tuntenut itseään täysin rauhoitetuksi; ehkä hänen olisi pitänyt sittenkin hiukan salata ja estellä. Eräs omituinen seikka lisäsi vielä hänen epäröimistään: vieraudestaan huolimatta tuntui tämä kohtaus hänestä perin tutulta, niinkuin hän olisi kokenut kaiken jo monta kertaa aikaisemminkin, vaikkakin sittemmin yhä uudelleen unohtanut. Kenties Artturi teki samallaisia toteamuksia, koskapa sanoi:

"Minusta tuntuu nyt niin luonnolliselta, että olemme näin yhdessä, melkein ihmettelen, miksi emme ole tehneet sitä jo paljon aikaisemmin; olemmehan kuin vanhat tutut, tuskin tarvitsemme sanoja."

Hetkisen hän oli ääneti, mutta kun Eeva ei vastannut mitään, hän jatkoi: "Vaikka toiselta puolen en halua salata, ettenkö ole monastikin miettinyt, voisiko näin sattua, ja useimmiten olen tullut - kielteiseen tulokseen. Tuon tuostakin olen särkenyt kuvasi pilkallisella ylenkatseella, mutta aina olet sinä palautunut mieleeni entistä elävämpänä. Pohjimmiltani olenkin sinua luullakseni ihaillut: sinun aikasi on vain ollut tuonnempana. Ja nyt on se tullut: rakastan sinua, Eeva-pienoiseni!"

Artturin lämmin ääni solisi Eevan tajunnassa niinkuin se kesäinen puro, jonka äärellä hän oli tyttösenä makaillut suo-orvokkien keskellä kuunnellen kimalaisten onnekasta surinaa. Samat sanat oli puro laulanut hänelle, samat sanat oli suo-orvokki kuiskannut hänen korviinsa hempein äänin, ja samat sanat oli kimalainen kuljettanut kukasta kukkaan. Aurinko oli nauranut niille, tuuli oli leikitellyt niillä, ja puro oli kiidättänyt niitä hyräillen iloisilla laineillaan - mutta nyt olivat ne sittenkin tosia: Artturi rakasti häntä!

Eeva kurottautui varpailleen ja suuteli Artturia lämpimästi. "Minäkin rakastan sinua", hän sanoi hiljaa. Se oli heidän rakkautensa vihkiytymishetki, eikä mitään epäselvää ollut enää heidän välillään. "Rakastan sinua"; nämä olivat Eevalle paljon merkitseviä sanoja, hän ei ollut koskaan aikaisemmin sanonut niitä muille kuin unelmiensa sankarille, ja nyt hän tiesi, että tästä lähtien hän kuiskaisi ne vain tälle yhdelle, ainoalle, ikuisesti, hamaan kuolemansa hetkeen saakka. Varmaan Artturikin aavisti tämän; Eevan sininen katse valui suoraan hänen sisimpäänsä niinkuin pehmeästi läikkyvä vuo. Siitä huolimatta - tai ehkäpä juuri siitä johtuen - näyttivät hänen kasvonsa yht'äkkiä jähmettyvän. Eevan ihoa hipaisi kylmä tuuli, lieneekö sitten todellinen, vaiko vain kuviteltu, ja hän painautui Artturia vasten pienenä ja apua hakien.

"Eevaseni, luulenpa, etten ole oikein rakkautesi arvoinen", hän kuuli Artturin sanovan. Miehen kädet lepäsivät hänen uumillaan lujina ja rauhoittavina; entistä varmempana valautui hänen mieleensä vakaumus: Artturi rakasti häntä. Vaikka mitä tapahtuisi, olisivat he sittenkin sisimmässään yhtä, kahta sielua, jotka ovat toisensa löytäneet, ei voi mikään maallinen mahti eroittaa; näin Eeva valoisamielisesti ajatteli, mutta vielä monen monta kertaa oli epäilys yllättävä hänet.

Siinä, missä niityt loppuivat ja metsän vihertävä hämy alkoi, he pysähtyivät hetkiseksi. Istahtaessaan kuivantuoksuvalle sammalikolle he tunsivat toistensa läsnäolon jonakin uskomattomana tosiasiana, mikä yhä uudelleen oli omiaan herättämään hämmentäviä kysymyksiä: tässäkö he nyt uneksivat, kaksi nuorta ihmislasta, keskellä suviyön aavistelevaa valohämyä? Tällaisena lumoavana tuokiona unohti ihminen oman tärkeytensä; hänen sisin olemuksensa, joka päivisin kätkeytyi perinnäistapojen panssariin, havahti yön keijukaissiiven kosketuksesta niinkuin arka kukka. Ulkonainen minä, tuo yhteiskunnallinen eliö, jolla oli virka, mahtipontinen esiintyminen ja moninaiset leipähuolet, häipyi tielle tietymättömille. Ihminen löysi itsensä uutena, kenties hieman lapsenomaisena ja hymyilyttävänä, mutta sittenkin niin onnellisena ja ihmetystäherättävänä; metsän vihreä hämy laskeutui hänen aivojensa arkisen harmauden ylle, suopursujen lemu uuvutti hänen verensä juoksun, ja valkeiden kukkasarjojen vieno palo häikäisi hänen kylmästi arvioivan ihmissilmänsä. Satu astui ilmielävänä maanpäälle. Havahtunut sieluparka sai nauttia unelmiensa todellisuudesta: tanssivien sinipiikojen silkkikenkien kepeä kosketus oli hämmentävä kaikessa pehmeydessään, ja heidän raikkaana helmeilevä naurunsa huumasi pään. Voittoisana sipsutteli satu punaisissa samettitossuissaan, naputteli mäntyjen kuparinhohteisia kylkiä ja kuunteli vihreän katoksen monisointuista ääntelyä. Ei ollut ihme, että rakkauden kukka puhkesi tänä yönä.

Ennen eroa sanoi Artturi: "Tiedät nyt, että pidän sinusta, etkä sinäkään näytä olevan välinpitämätön rakkauteni suhteen, mutta toiselta puolen olemme me toisillemme yhä verrattain vieraita - ja salaperäisiä, kenties. Tapaamisemme on ollut satunnaista ja lyhytaikaista; en voi vaatia, että hyväksyisit minut kumppaniksesi, ennenkuin opit minua lähemmin tuntemaan. Keksit minusta vielä paljon vähemmän miellyttäviä aineksia, jotka saattavat muuttaa mielipiteesi. - Helluntaina tulen toistamiseen siskoni luokse, silloin voimme tavata."

Etusivu